Lappi

Vapaalasku

Vapaalaskun harjoittelu – pa*kaa laskua


Rewind – siis eihän paskaa laskua olekkaan vaan siis paskaa laskemista. Jotkut allekirjoittaneen reissut menee jotenkuten niin, että 20% on laskemista ja 80% epätoivoista rämpimistä hangessa kuusien katveessa.

Siis miten sitä välillä tuntuukin, ettei osaa laskea ollenkaan? Onko tämä tuttu tunne jollekin muullekin? Uskon, etten kamppaile tämän ongelman – lähinnä henkisen kanssa ollenkaan yksin. Lajin pariin tulee jatkuvasti uusia harrastajia. Ei kaikki voi olla valmiiksi jo 10-15-20-vuotta laskeneita konkareita tai synnynnäisesti super lahjakkaita.

Voisin syyttää esimerkiksi äitiä siitä, ettei se ole raahannut mua mäkeen kun olin pieni. En ole asunut laskettelukeskuksen vieressä, eikä mulla oo ollut kavereita, jotka olisi aktiivisesti laskenut ja olisin imeytynyt niiden mukaan. Ei. Minä sen sijaan vietin koko lapsuuteni ja nuoruuteni heppatalleilla. Olin siellä aina. Melkein. Jos en ollut koulussa tai nukkunut. En tiedä olenko niin hyvä ratsastajakaan, mutta ei se ratsastus ainakaan näitä lasketellutaitoja ole kartuttanut. Jos ei tasapainon kehittymistä lasketa. Tai sitä kuinka talvella vedeltiin minareilla hevosen perässä. Se oli kyllä tosi hauskaa. Ai että! Kerran heppatyttö – aina heppatyttö.

Välillä taas mietin, että hei come on, olet laskenut laudalla vasta pari kautta. Mutta haluaisin, että kehitys olisi yhtä nopeaa kuin aluksi. Ensin en osannut laskea ollenkaan ja seuraavalla kaudella mielestäni historiaani nähden erinomaisesti. Välillä kuitenkin tulee joku ihmeellinen lukko päälle ja tuntuu, että rinteessä laskeminenkin takkuaa. Ei vaikka uskalla tehdä laudalla takakantille kunnolla leikkaavaa käännöstä tai sitten suksilla jotenkin sohii suuntaan ja toiseen.

Tämä on erittäin hankalaa kun kilpailuviettiä kai löytyy jonkun verran. Sitä kun tahtoisi olla hyvä. Tosi hyvä tai paras laskija. Nyt seuraa pikakelaus edestakaisin. Palasin vielä itse tähän tekstin kohtaan jälkikäteen. Pysähdyin miettimään olenko edes kilpailuhenkinen? Tavallaan olen, tavallaan en. Ja tälläisessa harrastamisessa kilpailuasetelma on täysin turha. Kilpailen kai lähinnä henkisellä tasolla ja itseäni vastaan. Oikeastaan voisin ajatella, että inhoan kilpailua tässä kohden. En haluaisi, että minulla on tunne, että joudun vertaamaan itseäni kehenkään tässä. Saan olla sillä tasolla kuin olen. Harjoitella. Nauttia siitä, mistä juuri minä sen laskemisen riemun tai haasteet löydän.

Muistan kuitenkin myös monta päivää, jolloin lasku on tuntunut täydelliseltä ja olen kelvannut myös itselleni. Sisäinen ääneni kiljuu riemusta – tai ehkä ihan ulos saakka. Tätä vartenhan tätä hommaa tehdään! Kuulen pelkän pehmeän pakkaslumen suhinan – ei edes tuule ja aurinko paistaa. Onnistumisen tunne ja riemu on valtaisa. Ja toisaalta tämän takia jaksan uskoa, etten ainakaan ihan joka kerta olekaan ihan paska – oikeastaan en olekaan yhtään hullumpi laskija.

Kuva: Jarkko Jäsberg

Mielestäni siis tärkeintä on tehdä sitä mikä tuntuu itsestä mielekkäältä ja mukavalta. Toki rinteiden ulkopuolella liikkumisessa tulee pitää järki päässä, turvallisuusasiat mielessä (kartuttaa omaa osaamista niissä) ja mennä omien taitojen mukaan, mutta voiko sitä edes kehittyä jos ei uskalla mennä ja tehdä? Ei kaikkien tarvitse laskea sitä jyrkintä paikkaa ja tehdä hienoimpia käännöksiä.

Uskoisin, että moni muukin voi samaistua tunteeseen varsinkin lajia aloiteltaessa. Kaikki jotka käy laskemassa jossain “oikeilla offareilla” tuntuu olevan niin sairaan hyviä. Miten sinne voi mennä mukaan? Enhän mä pärjää tai pysy perässä. Sitäpaitsi haluaisin näyttää kaikille mistä kana pissii. Olla ihan *aatanan hyvä.

Haluaisin myös oppia ehdottomasti paremmaksi metsässä laskijaksi. Nyt se on lähinnä sitä, ettei osaa ajoittaa käännöksiä oikein tiheässä, jarruttaa vauhtia liian paljon ja tyssähtää sen takia metriseen hankeen ja rymyää sieltä tovin ylös ennen seuraavaa puuta. Nopeimmat kaverit vetää jo pullakahvit alhaalla sillävälin. Sitä siis täytyisi hinkata – paljon. Toisaalta suurimman nautinnon saan pehmeällä laajalla kentällä laskiessa kun käännöksensä saa sijoittaa mihin tahansa. Paradoksaalista. Taidot ei kartu parhaiten jos tekee vain sitä missä on jo ok ja mistä saa suurimman nautinnon.

Kuva: Jarkko Jäsberg

Olen todennut, ettei oikotietä onneen ole. Toistoja, toistoja ja toistoja. Jotain pro laskijoiden tipsejä voisin myös ottaa itsekin ilomielin vastaan. Välillä menen mäkeen karseassa kelissä ja ajattelen, että jos tämä nyt tuntuu vaikealta niin ehkä se sitten hyvällä kelillä tuntuu tosi helpolta. Saattaa olla, että tuntuu tai sitten, että ei tunnu. Yksi iso “ongelma” on myös se, että näin aikuisiällä on jonkun verran tuota itsesuojeluvaistoa enemmän kuin nuorempana. Silloin kun kuvioon astuu vielä jännitys niin useimmiten hommat menee vaan pahemmin reisille. Eli jonkinlainen tasapaino näihin olisi hyvä löytää oman pääkopan sisällä.

Mun top 3 vinkit yleisesti tähän aiheeseen:
– Toistot (toistot ja toistot)
– Kannustava laskuseura (Vähän parempia laskijoita seuratessa oppii)
– Armollisuus ja aika

Kuva: Jarkko Jäsberg
Kuva: Jarkko Jäsberg

Minulla on vaivannut ensimmäistä kertaa elämässäni kovasti myös selän kivut nyt noin kuukauden. Ne ovat lihasperäisiä ja koko kroppa tuntuu vetävän jumiin. Olen pitänyt nyt taukoa koko laskemisesta pian kaksi viikkoa. Viime viikolla kävin muutaman hissimäen suksilla. Se meni ok.

Uudet splittisiteet – Spark R&Dn Arcit saapuivat vihdoin ja voitte vain arvata kuinka paljon haluaisin päästä testaamaan lautaa nyt. Koitan vielä kuitenkin malttaa enimmät rämminnät tällä selällä. Jospa käyn muutaman hissimäen laudallakin ainakin ensin, että näkee kuinka paljon se siitä kipeytyy. Laudalla tulee niin erilailla liikettä ja vääntöä juuri sinne kipukohtaan ja noihin lihaksiin.

Toivon tälle kaudelle vielä paljon samanlaisia ihania talvipäiviä kuin viime vuonna. Aurinkoa, PALJON lunta, leppoisia skinnailuja ja upeita laskuja. Juttelen itselleni sillä välin kauniisti, että muistaisin aina minkä tähden tätä tehdään.

Retkeily

Pöyrisjärven erämaa


No Comments

Se oli houkutellut minua jo useamman vuoden. Olin kuullut tarinoita ja nähnyt kauniita kuvia. Pöyrisjärvellä tuntui olevan sitä jotakin juuri minulle. En melkein tahtoisi kirjoittaa siitä. Toivoisin erämaan säilyvän siistinä ja runtelemattomana. Tai sen mitä nyt luonto ja porotalous runtelee, mutta ettemme me ihmiset ajattelemattomuuttamme. Onneksi siellä ei kuulu edes puhelin!

Pöyrisjärven erämaa, varsinkin pohjoisosiltaan koostuu kulkijan silmissä lähinnä hiekkaharjuista ja sitä osin peittävästä jäkälästä ja varvikoista sekä vaivaiskoivuista ja katajista. Etelämpänä kasvaa tunturikoivua ja muutama mänty. Kasvillisuus on karun yleisilmeen takana lopulta kuitenkin ihmeellisen monipuolinen. Maisema on hyvin erityyppinen kuin tunturilapissa. Täällä sitä hallitsee suot ja harjujen selänteet sekä pyöreälakiset tunturit. Opasteita tai merkittyjä reittejä erämaa-alueella ei ole.

Reissu käynnistyi syyskuun puolivälin tietämissä. Suunnitelmissa oli minivaellus Pöyrisjärven erämaahan. Säästääksemme aikaa lunastimme Näkkälän eräpalveluilta kyydin hieman lähemmäs itse järveä. Näkkälän kylältä autiotuvan suuntaan kulkee leveä metsäautotie / mönkijäura. Pienempää mönkijäuraa kulkee alueella siellä täällä. Suunnitelmana oli käydä Pöyrisjärven pohjoispuolella Maaterharjuilla ja kävellä lähes samaa reittiä takaisin pistäytyen takaisin tullessa autiotuvalla järven rannassa.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme noin 15 kilometriä ja leiriydyimme lopulta Maaterjoen rannan läheisyyteen. Siellä vietimme ensimmäisen yön ja mietimme, että jos pyrkisimme kuitenkin kiertämään koko järven aiemmasta suunnitelmasta huolimatta. Olihan eräpalveluiden isäntä sanonut, että kyllä sieltä aina ympäri pääsee, vaikka toisaalta vesi olikin nyt melko korkealla. Jos lähtisimme kiertämään järveä oli kaksi vaihtoehtoa. Joko menisimme ympäri lähes keinolla millä hyvänsä, tai joutuisimme kääntymään takaisin ja reissu venyisi siitä, mitä oli suunniteltu. Evästä kyllä oli – siitä ei ollut huolta.

Päätimme, että mennään järven ympäri. Kävelimme seuraavana päivänä ensin Maaterharjuja tutkien ja seuraavaksi yöksi suuntasimme Pöyrisjärven koillispuolelle. Päivän aikana erämaan yli kulki monia sade-alueita vaikka aurinko kultasikin säteillään maaruskan rippeitä. Meitä sade ei kastellut kertaakaan. Täällä näkee kauas. Saman päivän aikana näimme kolme kokonaista sateenkaarta. Näkyvissä oli koko kaari alusta loppuun. Monia aarteita siis lienee alueen kätköissä.

Leiripaikkamme vierestä aukesi näkymä niin järvelle kuin erämaahan. Auringon laskiessa olisin voinut hyvin kuvitella kukkulalle itse leijonakuningas Simban tähyämään kaukaisuuteen ja kuulin korvissani circle of lifen alku huudahdukset. “Nants ingonyama bagithi Baba, Sithi uhm ingonyama…”

Illalla ryhdyin odottamaan pimeää toiveenani revontulet. Ja päätin suunnitelmasta poiketen kurkata teltasta ulos jo melko aikaisin – taivaan palkiten minut kauniilla näytöksellään. Jalustaa en ollut jaksanut ottaa kantoon, joten menin ulos mukanani kamera ja yksi vaelluskenkä – crocsit minulla oli jalassa. Kuvaa ottaessa totesin, että tarvitsen vielä lisätukea kameralle, joten riisuin toisen crocsin. Seisoin tai oikeammin kökötin siis yhden crocsin päällä toisen tukiessa vaelluskenkä-kamera viritelmää. Näin niitä revontulikuvia näes otetaan. Sain mitä toivoin.

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Pöyrisjärven itäreunaa. Tuuli oli yltynyt vielä edellisestäkin päivästä ja puhalsi ison järvenselän yli todella voimallisesti. Joutsenet olivat liikekannalla varmaan pikkuhiljaa muuttopuuhissa. Kun saavuimme lähemmäs rantaa katsoin kauhuissani vellovaa ulappaa ja sen liittymistä jokeen. Se kohta, josta periaatteessa ylitys tulisi suorittaa näytti lähinnä purjehdittavalta. Omg!

Lähemmäs päästyämme ja vaellussauvalla rantapenkereeltä tökittyäni mietteeni muuttuivat todeksi. Jos siitä aikoisi yli olisi vähintään rinkka tehtävä lautaksi ja varauduttava kroolaamaan hyisessä vedessä hyvän matkaa. Nou vei.

Jälkikäteen ymmärsin ettei se kohta johon mönkijäura päätyy ole se optimaalisin ylitykseen. Jalkaisin / pyörällä ylitys tulee tehdä kirjaimellisesti aivan siitä missä järvi ja joki liittyvät yhteen. Ihan viimeiseltä penkereeltä. Siellä kulkee samankaltainen hiekkatöyräs kuin Pöyrisjärven autiotuvan viereisessä ylityksessä. Vesi oli tosi ylhäällä ja uskonpa, että tuona päivänä ylitys tästä ihan “oikeasta” kohdasta olisi ollut sekin todella vaivalloista, vaarallista ja kylmää. Matkaa olisi ollut arviolta noin 50 metriä. Aallokko oli korkea ja tuuli kävi juuri enemmän lännestä puskien veden vielä ylemmäs Pöyrisjoen suulla.

Tutkimme karttaa ja päätimme hetken edestakaisen tarpomisen jälkeen käydä katsomasssa ylityspaikkaa alempaa joelta. Kävelimme pitkin pusikoita noin kilometrin alajuoksun suuntaan ja löysimmekin helpomman ylityspaikan joen tehdessä U-mutkan – ennen muutamaa isompaa saareketta. Paikka virtasi, muttei liian kovasti. Oli sopivan matala kahlaukseen ja täällä oli mahdollista nähdä mihin astui. Ylitys oli tosi kylmä, mutta tehtävissä kuitenkin helposti verrattaen tuonne ensimmäiseen paikkaan. Toki tästä tuli muutama kilometri lisämatkaa. Palkitsimme itsemme lounaalla ylityksen jälkeen tuulelta suojaisassa joen penkassa.

Lounaan syötyämme seikkailimme pitkin suon laitamia takaisin järven rantaan. Siellä odotti ihana pitkä ja valkoinen hiekkaranta. Välillä hiekka hävisi ja kulku tapahtui suon pengertä laineiden iskiessä vieressä rantaan. Pikkuhiljaa lähestyimme Palkasniemeä ja Rossinjärveä. Emme halunneet enää ylimääräisiä ylityksiä, joten suuntasimme kartalla näkyvälle lauttapaikalle. Tietämättä olisiko lautta paikallaan.

Oli se. Helpotus. Matkaa oli kertynyt jo suht pitkästi ja tuo Pöyrisjoen ylityspaikan etsintä oli hieman verottanut voimia. Kävelimme lautalta Pöyrisjärven autiotuvalle, jota ennen oli vielä tehtävä viimeinen ylitys. Välillä tästä ilmeisesti pääsee hyvinkin kuivinjaloin kun hiekkasärkkä on kokonaan näkyvissä. Nyt vesi kuitenkin oli korkealla ja tässäkin sai kahlata hetken yli polvenkorkuisessa vedessä.

Söimme tuvalla runsaan päivällisen ja vielä vähän päälle. Mietimme jäisimmekö tupaan tai pihalle yöksi vai jatkaisimmeko vielä vähän matkaa, jolloin seuraavaksi ja meille viimeiseksi vaelluspäiväksi luvattu sade kastelisi meitä hieman lyhyemmän aikaa. Jotenkin pari täysin ihmisvapaata päivää viettäneenä olisi ihana saada olla vieläkin ilman kontakteja.

Viimeisen päivän mitaksi tuli lopulta yli 28 kilometriä. Kunnon marssi. Joku voisi kysyä miksi, minä kysyn miksei? Jalka kulki ja yön selässä oli oikeastaan aika hienoa ja unohtumatonta kulkea kohti sivistystä. Tähdet tuikki ja ensimmäinen kunnon yöpakkanen kipristeli nenänpäätä. Lähdimme siis tuvalta kohti Näkkälää aikeinamme pistää leiri pystyyn johonkin matkanvarrelle. Askel askeleelta kuitenkin tuntui, että jospa kävelisimme hämärissä aina autolle saakka.

Erämaassa oli tälläkertaa paljon poron luurankoja. Edellistalvi oli lähes poikkeuksellisen runsasluminen ja siten vaikea myös eläimille. Ruokaa on niukasti ja sitä on vaikea löytää lisää lumipeitteen alta.

Pöyrisjärvi. Samalla toivon, että jokainen joka tykkää karusta luonnosta ja erämaasta voisi kokea sen ainakin kerran elämässään ja salaa toivon, ettei sinne silti menisi oikein kukaan.

Life in Lapland

Uusi alku


Mitäkö nyt? Aloittaisinko uudelleen blogin kirjoittamisen? Miksipä ei? Mennyt vuosi on ollut kaikille hyvin kummallinen ja varmasti jollain tapaa ahdistava. Ainakin minulle. Moni on uuden edessä ja moni myös vailla suuntaa ja varmuutta tulevasta.

Lyhyesti teille, jotka eivät minua tai tarinaani tunne vielä mitenkään. Olen Milla, reilu kolmekymppinen nainen, joka toteutti pitkäaikaisen unelmansa Lappiin muutosta isojen elämänmuutosten äärellä vuonna 2017 kesällä. Asetuin Ylläkselle, Äkäslompoloon. Se tuntui sopivalta paikalta, sillä Lapissa aiemmin lomailtuani, Ylläksellä tuntui aina jollain tapaa kotoisalta ja kylän rauhallisuus tuntui turvalliselta. Tästä on myös helppo matkata suuntaan ja toiseen. Käsivarteen ja Norjaan hurauttaa lopulta hetkessä ja palveluita on Lapin mittapuulla verrattain lähellä. Halusin päivittää kauan roikkuneet nettisivuni ja mietin, että miksi en hyödyntäisi jo olemassa olevaa ja kirjoittaisi blogia tällä pohjalla?

Jotkut ehkä muistavatkin kuinka kirjoitin hetken aikaa blogia kun muutin Lappiin. “Tunturista tuulee”. Niin tosiaan tuuli. Tuulee edelleen. Välillä helkutin kovaa – välillä lempeämmin. Se blogi jäi, kuten kai monelle tuntuu käyvän. Tiedän, etten ole läheskään ainoa, joka on kirjoittanut useampaa blogia ja ne kuitenkin syystä tai toisesta jää ajan tai sen puutteen jalkoihin. Siirsin kuitenkin joitakin postauksia vanhalta sivulta tänne. Itselläni on ollut myös opiskeluajan blogi, joka oli velvoite myös koulun puolelta ja vaikka sitä tykkäsinkin kirjoittaa senkin pitäminen loppui kun opiskelut tulivat päätökseen.

Tänne ajattelin kirjoittaa valokuvauksesta, retkistä, vinkkejä varustevalintoihin, omia pohdintoja edellä mainituista, ruoasta (miksei retkiruoastakin) ja monen toivomana varmasti myös yleisesti elämästä Lapissa. Onhan alkamassa jo minun neljäs talvi täällä. Aika rientää ja paljon on tapahtunut, mutta aina jonkun kysyessä kyllästyykö vaikkapa kaamoksen väreihin – vastaukseni on, että eipä kyllä kyllästy!

Retkeily

Taivaskero


No Comments

Toinen kerta toden sanoo. Edellisellä kerralla Pallaksen kaikki huiput olivat sumuverhon peittämiä. Nyt oli kuitenkin aurinkoinen ja kirpeä, alkavaa syksyä enteilevä ilma. Täydellinen päivä ulkoiluun ja Taivaskeron valloitukseen. Siispä askeleet kohti Pallastunturin korkeinta lakea, Taivaskeroa. Sen huippu kohoaa 809,1 metriin merenpinnasta ollen yli 500m korkeammalla kuin sen itäisellä puolella oleva maasto.

Taivaskeron kierros, kuten muutkin Pallaksen reitit lähtevät hotelli Pallaksen parkkipaikalta. Taivaskeron 9 kilometrin lenkin kiertää leppoisasti noin kolmessa tunnissa riippuen tietysti vauhdista sekä kuvailuun ja eväiden syömiseen käytetystä ajasta.

Kiersimme reitin lähtien ensin Vatikurun luontopolkua pitkin nousten ylös Pyhäkeron rinteellä, josta polku kääntyy lopulta kohti Taivaskeron huippua. Tunturissa tuuli kovasti ja pilvien liikkeitä oli upea seurata. Kun pysähdyimme huipulla evästauolle ja katsoin ylös yläpilvet kulkivat hurjaa vauhtia täysin vastakkaiseen suuntaan kuin alemmat kaverinsa. Toivoin salaa, että minulla olisi ollut pehmeä alusta, joka sijoittaa rakkakivikkoon ja olisin voinut ottaa päikkärit siinä pilviä katsellen.

Aurinko paistaa, tuuli tuivertaa, tuntureita ja kaunista maisemaa silmän kantamattomiin. Itse korkeimmalla kukkulalla siinä, taivas sinua lähellä, pilvet päätä hipoen kirittää toinen toistaan liikkuen huimaa vauhtia eteenpäin. Juuri tästä pidän Lapissa. Ylhäällä tunturissa koen helpotusta.

Retkeily

Pikku-Malla


No Comments

Se söpöliini Kilpisjärvellä, Saanalta Norjaan päin katseltaessa. 738 metriin kohoavalle Pikku-Mallalle en ollut ennen kavunnut. Oikeastaan koko Mallan luonnonpuisto on minulle tutkimatonta aluetta.

No, Saanalle on kavuttu monet kerrat. Viimeksi juhannusaattona kaksi kertaa, joten nyt oli vuorossa helposti ja nopeasti lähestyttävä Pikku-Malla. Mallan luonnonpuistoon lähtevä polku on osa Kalottireittiä. Parkkipaikalta, joka on suoraan ison tien varressa polku nouseee ensin tunturikoivikossa ja pikkuhiljaa puiden hävitessä ylittää pari puroa. Pikku-Mallalle polku haarautuu ison keskeltä kahtia haljenneen kiven kohdalta. Hieno kivi!

Näkymä Pikku-Mallalta kohti Isoa-Mallaa, Norjaa ja Bárrásta.

Huipulla tuuli – yllätys! Kokattiin kuitenkin lounaaksi makkarapastaa ja kylläisenä sitten katselin haikeasti Bárrásta. Tiesin. Sanoin edellisenä päivänä Norjan puolella tuulen pyyhkiessä 15m/ sekunnissa sen pieksien samalla vettä joka suuntaan, että kun katselen vuorta seuraavana päivänä Kilpisjärveltä on se kauniina, kutsuvana ja pilvettömänä kurkkimassa minulle. Näinhän se juurikin meni! Vielä minä sinne palaan. Paras tunturin huiputus minulla on ollut haaveena joskus toteuttaa.

Nyt kuitenkin oli nauttiminen auringon paisteesta ja tunturin rinteellä kulkevista poroista. Onnistuin saamaan niistä kauniita kuvia ja lähestyipä Norjan puolelta uusia sadepilviäkin, jotka toi kuviin mukavaa kontrastia. Ja sitäkin enemmän ne lievittivät tuota harmitusta Bárráksesta.

Eikä aikaakaan kun se ei näyttänytkään taas yhtään niin houkuttelevalta. Tuo vanha kiukutteleva peikonhammas.

Porot Pikku-Mallan rinteellä.

Pikku-Mallalta on kaunis näkymä yli koko Kilpisjärven. Pienen matkan päässä Mallan luonnonpuistossa olisi myös Kitsiputous, joka saa vetensä Ison-Mallan huipulta. Putouksella on portaittain yhteensä korkeutta reilut 100 metriä. Korkein porras on noin 30 metriä.