Lappi

Vapaalasku

Vapaalaskun harjoittelu – pa*kaa laskua


Rewind – siis eihän paskaa laskua olekkaan vaan siis paskaa laskemista. Jotkut allekirjoittaneen reissut menee jotenkuten niin, että 20% on laskemista ja 80% epätoivoista rämpimistä hangessa kuusien katveessa.

Siis miten sitä välillä tuntuukin, ettei osaa laskea ollenkaan? Onko tämä tuttu tunne jollekin muullekin? Uskon, etten kamppaile tämän ongelman – lähinnä henkisen kanssa ollenkaan yksin. Lajin pariin tulee jatkuvasti uusia harrastajia. Ei kaikki voi olla valmiiksi jo 10-15-20-vuotta laskeneita konkareita tai synnynnäisesti super lahjakkaita.

Voisin syyttää esimerkiksi äitiä siitä, ettei se ole raahannut mua mäkeen kun olin pieni. En ole asunut laskettelukeskuksen vieressä, eikä mulla oo ollut kavereita, jotka olisi aktiivisesti laskenut ja olisin imeytynyt niiden mukaan. Ei. Minä sen sijaan vietin koko lapsuuteni ja nuoruuteni heppatalleilla. Olin siellä aina. Melkein. Jos en ollut koulussa tai nukkunut. En tiedä olenko niin hyvä ratsastajakaan, mutta ei se ratsastus ainakaan näitä lasketellutaitoja ole kartuttanut. Jos ei tasapainon kehittymistä lasketa. Tai sitä kuinka talvella vedeltiin minareilla hevosen perässä. Se oli kyllä tosi hauskaa. Ai että! Kerran heppatyttö – aina heppatyttö.

Välillä taas mietin, että hei come on, olet laskenut laudalla vasta pari kautta. Mutta haluaisin, että kehitys olisi yhtä nopeaa kuin aluksi. Ensin en osannut laskea ollenkaan ja seuraavalla kaudella mielestäni historiaani nähden erinomaisesti. Välillä kuitenkin tulee joku ihmeellinen lukko päälle ja tuntuu, että rinteessä laskeminenkin takkuaa. Ei vaikka uskalla tehdä laudalla takakantille kunnolla leikkaavaa käännöstä tai sitten suksilla jotenkin sohii suuntaan ja toiseen.

Tämä on erittäin hankalaa kun kilpailuviettiä kai löytyy jonkun verran. Sitä kun tahtoisi olla hyvä. Tosi hyvä tai paras laskija. Nyt seuraa pikakelaus edestakaisin. Palasin vielä itse tähän tekstin kohtaan jälkikäteen. Pysähdyin miettimään olenko edes kilpailuhenkinen? Tavallaan olen, tavallaan en. Ja tälläisessa harrastamisessa kilpailuasetelma on täysin turha. Kilpailen kai lähinnä henkisellä tasolla ja itseäni vastaan. Oikeastaan voisin ajatella, että inhoan kilpailua tässä kohden. En haluaisi, että minulla on tunne, että joudun vertaamaan itseäni kehenkään tässä. Saan olla sillä tasolla kuin olen. Harjoitella. Nauttia siitä, mistä juuri minä sen laskemisen riemun tai haasteet löydän.

Muistan kuitenkin myös monta päivää, jolloin lasku on tuntunut täydelliseltä ja olen kelvannut myös itselleni. Sisäinen ääneni kiljuu riemusta – tai ehkä ihan ulos saakka. Tätä vartenhan tätä hommaa tehdään! Kuulen pelkän pehmeän pakkaslumen suhinan – ei edes tuule ja aurinko paistaa. Onnistumisen tunne ja riemu on valtaisa. Ja toisaalta tämän takia jaksan uskoa, etten ainakaan ihan joka kerta olekaan ihan paska – oikeastaan en olekaan yhtään hullumpi laskija.

Kuva: Jarkko Jäsberg

Mielestäni siis tärkeintä on tehdä sitä mikä tuntuu itsestä mielekkäältä ja mukavalta. Toki rinteiden ulkopuolella liikkumisessa tulee pitää järki päässä, turvallisuusasiat mielessä (kartuttaa omaa osaamista niissä) ja mennä omien taitojen mukaan, mutta voiko sitä edes kehittyä jos ei uskalla mennä ja tehdä? Ei kaikkien tarvitse laskea sitä jyrkintä paikkaa ja tehdä hienoimpia käännöksiä.

Uskoisin, että moni muukin voi samaistua tunteeseen varsinkin lajia aloiteltaessa. Kaikki jotka käy laskemassa jossain “oikeilla offareilla” tuntuu olevan niin sairaan hyviä. Miten sinne voi mennä mukaan? Enhän mä pärjää tai pysy perässä. Sitäpaitsi haluaisin näyttää kaikille mistä kana pissii. Olla ihan *aatanan hyvä.

Haluaisin myös oppia ehdottomasti paremmaksi metsässä laskijaksi. Nyt se on lähinnä sitä, ettei osaa ajoittaa käännöksiä oikein tiheässä, jarruttaa vauhtia liian paljon ja tyssähtää sen takia metriseen hankeen ja rymyää sieltä tovin ylös ennen seuraavaa puuta. Nopeimmat kaverit vetää jo pullakahvit alhaalla sillävälin. Sitä siis täytyisi hinkata – paljon. Toisaalta suurimman nautinnon saan pehmeällä laajalla kentällä laskiessa kun käännöksensä saa sijoittaa mihin tahansa. Paradoksaalista. Taidot ei kartu parhaiten jos tekee vain sitä missä on jo ok ja mistä saa suurimman nautinnon.

Kuva: Jarkko Jäsberg

Olen todennut, ettei oikotietä onneen ole. Toistoja, toistoja ja toistoja. Jotain pro laskijoiden tipsejä voisin myös ottaa itsekin ilomielin vastaan. Välillä menen mäkeen karseassa kelissä ja ajattelen, että jos tämä nyt tuntuu vaikealta niin ehkä se sitten hyvällä kelillä tuntuu tosi helpolta. Saattaa olla, että tuntuu tai sitten, että ei tunnu. Yksi iso “ongelma” on myös se, että näin aikuisiällä on jonkun verran tuota itsesuojeluvaistoa enemmän kuin nuorempana. Silloin kun kuvioon astuu vielä jännitys niin useimmiten hommat menee vaan pahemmin reisille. Eli jonkinlainen tasapaino näihin olisi hyvä löytää oman pääkopan sisällä.

Mun top 3 vinkit yleisesti tähän aiheeseen:
– Toistot (toistot ja toistot)
– Kannustava laskuseura (Vähän parempia laskijoita seuratessa oppii)
– Armollisuus ja aika

Kuva: Jarkko Jäsberg
Kuva: Jarkko Jäsberg

Minulla on vaivannut ensimmäistä kertaa elämässäni kovasti myös selän kivut nyt noin kuukauden. Ne ovat lihasperäisiä ja koko kroppa tuntuu vetävän jumiin. Olen pitänyt nyt taukoa koko laskemisesta pian kaksi viikkoa. Viime viikolla kävin muutaman hissimäen suksilla. Se meni ok.

Uudet splittisiteet – Spark R&Dn Arcit saapuivat vihdoin ja voitte vain arvata kuinka paljon haluaisin päästä testaamaan lautaa nyt. Koitan vielä kuitenkin malttaa enimmät rämminnät tällä selällä. Jospa käyn muutaman hissimäen laudallakin ainakin ensin, että näkee kuinka paljon se siitä kipeytyy. Laudalla tulee niin erilailla liikettä ja vääntöä juuri sinne kipukohtaan ja noihin lihaksiin.

Toivon tälle kaudelle vielä paljon samanlaisia ihania talvipäiviä kuin viime vuonna. Aurinkoa, PALJON lunta, leppoisia skinnailuja ja upeita laskuja. Juttelen itselleni sillä välin kauniisti, että muistaisin aina minkä tähden tätä tehdään.

Life in Lapland

Uusi alku


Mitäkö nyt? Aloittaisinko uudelleen blogin kirjoittamisen? Miksipä ei? Mennyt vuosi on ollut kaikille hyvin kummallinen ja varmasti jollain tapaa ahdistava. Ainakin minulle. Moni on uuden edessä ja moni myös vailla suuntaa ja varmuutta tulevasta.

Lyhyesti teille, jotka eivät minua tai tarinaani tunne vielä mitenkään. Olen Milla, reilu kolmekymppinen nainen, joka toteutti pitkäaikaisen unelmansa Lappiin muutosta isojen elämänmuutosten äärellä vuonna 2017 kesällä. Asetuin Ylläkselle, Äkäslompoloon. Se tuntui sopivalta paikalta, sillä Lapissa aiemmin lomailtuani, Ylläksellä tuntui aina jollain tapaa kotoisalta ja kylän rauhallisuus tuntui turvalliselta. Tästä on myös helppo matkata suuntaan ja toiseen. Käsivarteen ja Norjaan hurauttaa lopulta hetkessä ja palveluita on Lapin mittapuulla verrattain lähellä. Halusin päivittää kauan roikkuneet nettisivuni ja mietin, että miksi en hyödyntäisi jo olemassa olevaa ja kirjoittaisi blogia tällä pohjalla?

Jotkut ehkä muistavatkin kuinka kirjoitin hetken aikaa blogia kun muutin Lappiin. “Tunturista tuulee”. Niin tosiaan tuuli. Tuulee edelleen. Välillä helkutin kovaa – välillä lempeämmin. Se blogi jäi, kuten kai monelle tuntuu käyvän. Tiedän, etten ole läheskään ainoa, joka on kirjoittanut useampaa blogia ja ne kuitenkin syystä tai toisesta jää ajan tai sen puutteen jalkoihin. Siirsin kuitenkin joitakin postauksia vanhalta sivulta tänne. Itselläni on ollut myös opiskeluajan blogi, joka oli velvoite myös koulun puolelta ja vaikka sitä tykkäsinkin kirjoittaa senkin pitäminen loppui kun opiskelut tulivat päätökseen.

Tänne ajattelin kirjoittaa valokuvauksesta, retkistä, vinkkejä varustevalintoihin, omia pohdintoja edellä mainituista, ruoasta (miksei retkiruoastakin) ja monen toivomana varmasti myös yleisesti elämästä Lapissa. Onhan alkamassa jo minun neljäs talvi täällä. Aika rientää ja paljon on tapahtunut, mutta aina jonkun kysyessä kyllästyykö vaikkapa kaamoksen väreihin – vastaukseni on, että eipä kyllä kyllästy!

Retkeily

Taivaskero


No Comments

Toinen kerta toden sanoo. Edellisellä kerralla Pallaksen kaikki huiput olivat sumuverhon peittämiä. Nyt oli kuitenkin aurinkoinen ja kirpeä, alkavaa syksyä enteilevä ilma. Täydellinen päivä ulkoiluun ja Taivaskeron valloitukseen. Siispä askeleet kohti Pallastunturin korkeinta lakea, Taivaskeroa. Sen huippu kohoaa 809,1 metriin merenpinnasta ollen yli 500m korkeammalla kuin sen itäisellä puolella oleva maasto.

Taivaskeron kierros, kuten muutkin Pallaksen reitit lähtevät hotelli Pallaksen parkkipaikalta. Taivaskeron 9 kilometrin lenkin kiertää leppoisasti noin kolmessa tunnissa riippuen tietysti vauhdista sekä kuvailuun ja eväiden syömiseen käytetystä ajasta.

Kiersimme reitin lähtien ensin Vatikurun luontopolkua pitkin nousten ylös Pyhäkeron rinteellä, josta polku kääntyy lopulta kohti Taivaskeron huippua. Tunturissa tuuli kovasti ja pilvien liikkeitä oli upea seurata. Kun pysähdyimme huipulla evästauolle ja katsoin ylös yläpilvet kulkivat hurjaa vauhtia täysin vastakkaiseen suuntaan kuin alemmat kaverinsa. Toivoin salaa, että minulla olisi ollut pehmeä alusta, joka sijoittaa rakkakivikkoon ja olisin voinut ottaa päikkärit siinä pilviä katsellen.

Aurinko paistaa, tuuli tuivertaa, tuntureita ja kaunista maisemaa silmän kantamattomiin. Itse korkeimmalla kukkulalla siinä, taivas sinua lähellä, pilvet päätä hipoen kirittää toinen toistaan liikkuen huimaa vauhtia eteenpäin. Juuri tästä pidän Lapissa. Ylhäällä tunturissa koen helpotusta.

Retkeily

Pikku-Malla


No Comments

Se söpöliini Kilpisjärvellä, Saanalta Norjaan päin katseltaessa. 738 metriin kohoavalle Pikku-Mallalle en ollut ennen kavunnut. Oikeastaan koko Mallan luonnonpuisto on minulle tutkimatonta aluetta.

No, Saanalle on kavuttu monet kerrat. Viimeksi juhannusaattona kaksi kertaa, joten nyt oli vuorossa helposti ja nopeasti lähestyttävä Pikku-Malla. Mallan luonnonpuistoon lähtevä polku on osa Kalottireittiä. Parkkipaikalta, joka on suoraan ison tien varressa polku nouseee ensin tunturikoivikossa ja pikkuhiljaa puiden hävitessä ylittää pari puroa. Pikku-Mallalle polku haarautuu ison keskeltä kahtia haljenneen kiven kohdalta. Hieno kivi!

Näkymä Pikku-Mallalta kohti Isoa-Mallaa, Norjaa ja Bárrásta.

Huipulla tuuli – yllätys! Kokattiin kuitenkin lounaaksi makkarapastaa ja kylläisenä sitten katselin haikeasti Bárrásta. Tiesin. Sanoin edellisenä päivänä Norjan puolella tuulen pyyhkiessä 15m/ sekunnissa sen pieksien samalla vettä joka suuntaan, että kun katselen vuorta seuraavana päivänä Kilpisjärveltä on se kauniina, kutsuvana ja pilvettömänä kurkkimassa minulle. Näinhän se juurikin meni! Vielä minä sinne palaan. Paras tunturin huiputus minulla on ollut haaveena joskus toteuttaa.

Nyt kuitenkin oli nauttiminen auringon paisteesta ja tunturin rinteellä kulkevista poroista. Onnistuin saamaan niistä kauniita kuvia ja lähestyipä Norjan puolelta uusia sadepilviäkin, jotka toi kuviin mukavaa kontrastia. Ja sitäkin enemmän ne lievittivät tuota harmitusta Bárráksesta.

Eikä aikaakaan kun se ei näyttänytkään taas yhtään niin houkuttelevalta. Tuo vanha kiukutteleva peikonhammas.

Porot Pikku-Mallan rinteellä.

Pikku-Mallalta on kaunis näkymä yli koko Kilpisjärven. Pienen matkan päässä Mallan luonnonpuistossa olisi myös Kitsiputous, joka saa vetensä Ison-Mallan huipulta. Putouksella on portaittain yhteensä korkeutta reilut 100 metriä. Korkein porras on noin 30 metriä.