Retkeily

Retkeily

Jouluaaton retki


No Comments

Jouluaattona eväät reppuun, kaakaota termariin, omatekemiä fudgeja rasiallinen mukaan… Hämärtyvässä iltapäivässä hiihtely hiljaisella hangella. Sukset narisee – minä en.

Talviretkeilyn anti voi olla luonnon ystävälle parhaimmillaan mitä tahansa hyisenä puhaltavasta pohjoistuulesta, myrskystä, kirpeästä pakkasesta, ilman sakeanaan täyttävästä lumisateesta, taivaan unenomaisiin pastellisävyihin täyttävästä pehmeän keskitalven kaamospäivästä – helmiäisenä kimmeltävään kevättalven paksuun hankikerrokseen, hileisenä ja kevyenä pöllähtelevään puuterilumeen, auringon kevättä ja kesää enteilevään lämpimään hyväilyyn kun ilma on taianomaisesti pysähtynyt kerrankin tyveneksi.

Kaikki on tässä eikä muuta tarvita. Jos mieltäni pakottaa – yritän välillä muistuttaa itselleni, kuinka paljon olo paranee lähtemällä ulos. Aina seikkailu ei voi olla se paras – unohtumaton ja uskomaton. Kuten arjessa yleensäkin, on myös niitä arjen ulkoiluja. Mutta nauttikaamme meidän Suomen upeasta luonnosta. Talvet vääjämättä muuttuu ilmastonmuutoksen myötä – eikä muutoksen nopeus muutakuin pelota minut suunniltaan. Toivon kovasti, että vielä aikojenkin päästä voisimme nauttia kimmeltävistä hangista ja kuunnella tuota suksien narinaa pehmeällä pinnalla.

Olemme saaneet onneksi tänäkin talvena nauttia täällä pohjoisessa lumesta. Sitä on suhteellisen vähän, mutta puihin on jo kertynyt kaunista tykkylunta ja talviretkeilysäät on parhaimmillaan. Pilvistä tosin on ollut. En muista kuin yhden kirkkaan päivän koko joulukuussa. Pidän pintani ja väitän yhä, että kaamos on silti helpompi täällä, koska on sentään lunta. Kirkas sää kieltämättä kyllä aiheuttaa poissaolollaan hieman tasapaksua oloa.

Lisää lunta ja kirkkaita kaamospäiviä toivoen. Uutta vuotta 2021 odottaen.

Retkeily

Taivaskero


No Comments

Toinen kerta toden sanoo. Edellisellä kerralla Pallaksen kaikki huiput olivat sumuverhon peittämiä. Nyt oli kuitenkin aurinkoinen ja kirpeä, alkavaa syksyä enteilevä ilma. Täydellinen päivä ulkoiluun ja Taivaskeron valloitukseen. Siispä askeleet kohti Pallastunturin korkeinta lakea, Taivaskeroa. Sen huippu kohoaa 809,1 metriin merenpinnasta ollen yli 500m korkeammalla kuin sen itäisellä puolella oleva maasto.

Taivaskeron kierros, kuten muutkin Pallaksen reitit lähtevät hotelli Pallaksen parkkipaikalta. Taivaskeron 9 kilometrin lenkin kiertää leppoisasti noin kolmessa tunnissa riippuen tietysti vauhdista sekä kuvailuun ja eväiden syömiseen käytetystä ajasta.

Kiersimme reitin lähtien ensin Vatikurun luontopolkua pitkin nousten ylös Pyhäkeron rinteellä, josta polku kääntyy lopulta kohti Taivaskeron huippua. Tunturissa tuuli kovasti ja pilvien liikkeitä oli upea seurata. Kun pysähdyimme huipulla evästauolle ja katsoin ylös yläpilvet kulkivat hurjaa vauhtia täysin vastakkaiseen suuntaan kuin alemmat kaverinsa. Toivoin salaa, että minulla olisi ollut pehmeä alusta, joka sijoittaa rakkakivikkoon ja olisin voinut ottaa päikkärit siinä pilviä katsellen.

Aurinko paistaa, tuuli tuivertaa, tuntureita ja kaunista maisemaa silmän kantamattomiin. Itse korkeimmalla kukkulalla siinä, taivas sinua lähellä, pilvet päätä hipoen kirittää toinen toistaan liikkuen huimaa vauhtia eteenpäin. Juuri tästä pidän Lapissa. Ylhäällä tunturissa koen helpotusta.

Retkeily

Pikku-Malla


No Comments

Se söpöliini Kilpisjärvellä, Saanalta Norjaan päin katseltaessa. 738 metriin kohoavalle Pikku-Mallalle en ollut ennen kavunnut. Oikeastaan koko Mallan luonnonpuisto on minulle tutkimatonta aluetta.

No, Saanalle on kavuttu monet kerrat. Viimeksi juhannusaattona kaksi kertaa, joten nyt oli vuorossa helposti ja nopeasti lähestyttävä Pikku-Malla. Mallan luonnonpuistoon lähtevä polku on osa Kalottireittiä. Parkkipaikalta, joka on suoraan ison tien varressa polku nouseee ensin tunturikoivikossa ja pikkuhiljaa puiden hävitessä ylittää pari puroa. Pikku-Mallalle polku haarautuu ison keskeltä kahtia haljenneen kiven kohdalta. Hieno kivi!

Näkymä Pikku-Mallalta kohti Isoa-Mallaa, Norjaa ja Bárrásta.

Huipulla tuuli – yllätys! Kokattiin kuitenkin lounaaksi makkarapastaa ja kylläisenä sitten katselin haikeasti Bárrásta. Tiesin. Sanoin edellisenä päivänä Norjan puolella tuulen pyyhkiessä 15m/ sekunnissa sen pieksien samalla vettä joka suuntaan, että kun katselen vuorta seuraavana päivänä Kilpisjärveltä on se kauniina, kutsuvana ja pilvettömänä kurkkimassa minulle. Näinhän se juurikin meni! Vielä minä sinne palaan. Paras tunturin huiputus minulla on ollut haaveena joskus toteuttaa.

Nyt kuitenkin oli nauttiminen auringon paisteesta ja tunturin rinteellä kulkevista poroista. Onnistuin saamaan niistä kauniita kuvia ja lähestyipä Norjan puolelta uusia sadepilviäkin, jotka toi kuviin mukavaa kontrastia. Ja sitäkin enemmän ne lievittivät tuota harmitusta Bárráksesta.

Eikä aikaakaan kun se ei näyttänytkään taas yhtään niin houkuttelevalta. Tuo vanha kiukutteleva peikonhammas.

Porot Pikku-Mallan rinteellä.

Pikku-Mallalta on kaunis näkymä yli koko Kilpisjärven. Pienen matkan päässä Mallan luonnonpuistossa olisi myös Kitsiputous, joka saa vetensä Ison-Mallan huipulta. Putouksella on portaittain yhteensä korkeutta reilut 100 metriä. Korkein porras on noin 30 metriä.

Retkeily

Paavolan tammella


No Comments

Kävimme eilen ystäväni kanssa Paavolan tammella, Lohjalla. Kävin siellä ensimmäistä kertaa talvella ja nyt kun lehdet ovat puissa – houkutteli paikka uudestaan. Otin mukaani myös meidän koiran, joka sai luvan poseerata kuvissa.

Harmiksemme ja suruksemme paikalla oli tehty harvennushakkuu ympäröivään kuusikkoon sitten viime käynnin. Edes risuja ei ollut siivottu pois. En tiedä siivotaankokaan. Kuusikon satumainen tunnelma ja kapeat loputtomiin jatkuvat käytävät olivat suruksemme poissa. Myös maa ison jättiläistammen juurella on tallottu ja muutamaa hassua kielonlehteä lukuunottamatta ympäristössä ei kasva mitään.

Tammesta on tullut suosittu nähtävyys ja kai sen tunnettuus on noussut kohtalokkain seurauksin. Olen nähnyt kuvan muutama kesä taaksepäin, jossa koko tammen alunen on kauniisti rehevässä kasvussa. Sitä peittää kaunis kielomatto ja ympärillä kasvaa tuo tiheä kuusikko – satumetsä. No, tammi itsessään on edelleen satumainen jättiläinen. Koirakin mahtuu sen juuren kainaloon – melkein piiloon.

PS.

Nykyään Paavolan tammella on pitkospuut ja aita, jotta luonto saisi puun ympärillä palautua ennalleen. Vaikka jo tuolloin vieraillessamme noudatimmekin varovaisuutta ja koira oli irti vain näiden kuvien ajan pienen hetken. Paikalla ei ollut ketään muita. Puun ympäristö toimi minullekin karuna muistutuksena siitä, kuinka herkkää meitä ympäröivä luonto onkaan ja kuinka huomaamatta ne muuttuvat täysin ihmisten kosketuksesta. Jotkut paikat vielä toisia enemmän.