Retkeily

Retkeily

Jouluaaton retki


No Comments

Jouluaattona eväät reppuun, kaakaota termariin, omatekemiä fudgeja rasiallinen mukaan… Hämärtyvässä iltapäivässä hiihtely hiljaisella hangella. Sukset narisee – minä en.

Talviretkeilyn anti voi olla luonnon ystävälle parhaimmillaan mitä tahansa hyisenä puhaltavasta pohjoistuulesta, myrskystä, kirpeästä pakkasesta, ilman sakeanaan täyttävästä lumisateesta, taivaan unenomaisiin pastellisävyihin täyttävästä pehmeän keskitalven kaamospäivästä – helmiäisenä kimmeltävään kevättalven paksuun hankikerrokseen, hileisenä ja kevyenä pöllähtelevään puuterilumeen, auringon kevättä ja kesää enteilevään lämpimään hyväilyyn kun ilma on taianomaisesti pysähtynyt kerrankin tyveneksi.

Kaikki on tässä eikä muuta tarvita. Jos mieltäni pakottaa – yritän välillä muistuttaa itselleni, kuinka paljon olo paranee lähtemällä ulos. Aina seikkailu ei voi olla se paras – unohtumaton ja uskomaton. Kuten arjessa yleensäkin, on myös niitä arjen ulkoiluja. Mutta nauttikaamme meidän Suomen upeasta luonnosta. Talvet vääjämättä muuttuu ilmastonmuutoksen myötä – eikä muutoksen nopeus muutakuin pelota minut suunniltaan. Toivon kovasti, että vielä aikojenkin päästä voisimme nauttia kimmeltävistä hangista ja kuunnella tuota suksien narinaa pehmeällä pinnalla.

Olemme saaneet onneksi tänäkin talvena nauttia täällä pohjoisessa lumesta. Sitä on suhteellisen vähän, mutta puihin on jo kertynyt kaunista tykkylunta ja talviretkeilysäät on parhaimmillaan. Pilvistä tosin on ollut. En muista kuin yhden kirkkaan päivän koko joulukuussa. Pidän pintani ja väitän yhä, että kaamos on silti helpompi täällä, koska on sentään lunta. Kirkas sää kieltämättä kyllä aiheuttaa poissaolollaan hieman tasapaksua oloa.

Lisää lunta ja kirkkaita kaamospäiviä toivoen. Uutta vuotta 2021 odottaen.

Retkeily

Pöyrisjärven erämaa


No Comments

Se oli houkutellut minua jo useamman vuoden. Olin kuullut tarinoita ja nähnyt kauniita kuvia. Pöyrisjärvellä tuntui olevan sitä jotakin juuri minulle. En melkein tahtoisi kirjoittaa siitä. Toivoisin erämaan säilyvän siistinä ja runtelemattomana. Tai sen mitä nyt luonto ja porotalous runtelee, mutta ettemme me ihmiset ajattelemattomuuttamme. Onneksi siellä ei kuulu edes puhelin!

Pöyrisjärven erämaa, varsinkin pohjoisosiltaan koostuu kulkijan silmissä lähinnä hiekkaharjuista ja sitä osin peittävästä jäkälästä ja varvikoista sekä vaivaiskoivuista ja katajista. Etelämpänä kasvaa tunturikoivua ja muutama mänty. Kasvillisuus on karun yleisilmeen takana lopulta kuitenkin ihmeellisen monipuolinen. Maisema on hyvin erityyppinen kuin tunturilapissa. Täällä sitä hallitsee suot ja harjujen selänteet sekä pyöreälakiset tunturit. Opasteita tai merkittyjä reittejä erämaa-alueella ei ole.

Reissu käynnistyi syyskuun puolivälin tietämissä. Suunnitelmissa oli minivaellus Pöyrisjärven erämaahan. Säästääksemme aikaa lunastimme Näkkälän eräpalveluilta kyydin hieman lähemmäs itse järveä. Näkkälän kylältä autiotuvan suuntaan kulkee leveä metsäautotie / mönkijäura. Pienempää mönkijäuraa kulkee alueella siellä täällä. Suunnitelmana oli käydä Pöyrisjärven pohjoispuolella Maaterharjuilla ja kävellä lähes samaa reittiä takaisin pistäytyen takaisin tullessa autiotuvalla järven rannassa.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme noin 15 kilometriä ja leiriydyimme lopulta Maaterjoen rannan läheisyyteen. Siellä vietimme ensimmäisen yön ja mietimme, että jos pyrkisimme kuitenkin kiertämään koko järven aiemmasta suunnitelmasta huolimatta. Olihan eräpalveluiden isäntä sanonut, että kyllä sieltä aina ympäri pääsee, vaikka toisaalta vesi olikin nyt melko korkealla. Jos lähtisimme kiertämään järveä oli kaksi vaihtoehtoa. Joko menisimme ympäri lähes keinolla millä hyvänsä, tai joutuisimme kääntymään takaisin ja reissu venyisi siitä, mitä oli suunniteltu. Evästä kyllä oli – siitä ei ollut huolta.

Päätimme, että mennään järven ympäri. Kävelimme seuraavana päivänä ensin Maaterharjuja tutkien ja seuraavaksi yöksi suuntasimme Pöyrisjärven koillispuolelle. Päivän aikana erämaan yli kulki monia sade-alueita vaikka aurinko kultasikin säteillään maaruskan rippeitä. Meitä sade ei kastellut kertaakaan. Täällä näkee kauas. Saman päivän aikana näimme kolme kokonaista sateenkaarta. Näkyvissä oli koko kaari alusta loppuun. Monia aarteita siis lienee alueen kätköissä.

Leiripaikkamme vierestä aukesi näkymä niin järvelle kuin erämaahan. Auringon laskiessa olisin voinut hyvin kuvitella kukkulalle itse leijonakuningas Simban tähyämään kaukaisuuteen ja kuulin korvissani circle of lifen alku huudahdukset. “Nants ingonyama bagithi Baba, Sithi uhm ingonyama…”

Illalla ryhdyin odottamaan pimeää toiveenani revontulet. Ja päätin suunnitelmasta poiketen kurkata teltasta ulos jo melko aikaisin – taivaan palkiten minut kauniilla näytöksellään. Jalustaa en ollut jaksanut ottaa kantoon, joten menin ulos mukanani kamera ja yksi vaelluskenkä – crocsit minulla oli jalassa. Kuvaa ottaessa totesin, että tarvitsen vielä lisätukea kameralle, joten riisuin toisen crocsin. Seisoin tai oikeammin kökötin siis yhden crocsin päällä toisen tukiessa vaelluskenkä-kamera viritelmää. Näin niitä revontulikuvia näes otetaan. Sain mitä toivoin.

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Pöyrisjärven itäreunaa. Tuuli oli yltynyt vielä edellisestäkin päivästä ja puhalsi ison järvenselän yli todella voimallisesti. Joutsenet olivat liikekannalla varmaan pikkuhiljaa muuttopuuhissa. Kun saavuimme lähemmäs rantaa katsoin kauhuissani vellovaa ulappaa ja sen liittymistä jokeen. Se kohta, josta periaatteessa ylitys tulisi suorittaa näytti lähinnä purjehdittavalta. Omg!

Lähemmäs päästyämme ja vaellussauvalla rantapenkereeltä tökittyäni mietteeni muuttuivat todeksi. Jos siitä aikoisi yli olisi vähintään rinkka tehtävä lautaksi ja varauduttava kroolaamaan hyisessä vedessä hyvän matkaa. Nou vei.

Jälkikäteen ymmärsin ettei se kohta johon mönkijäura päätyy ole se optimaalisin ylitykseen. Jalkaisin / pyörällä ylitys tulee tehdä kirjaimellisesti aivan siitä missä järvi ja joki liittyvät yhteen. Ihan viimeiseltä penkereeltä. Siellä kulkee samankaltainen hiekkatöyräs kuin Pöyrisjärven autiotuvan viereisessä ylityksessä. Vesi oli tosi ylhäällä ja uskonpa, että tuona päivänä ylitys tästä ihan “oikeasta” kohdasta olisi ollut sekin todella vaivalloista, vaarallista ja kylmää. Matkaa olisi ollut arviolta noin 50 metriä. Aallokko oli korkea ja tuuli kävi juuri enemmän lännestä puskien veden vielä ylemmäs Pöyrisjoen suulla.

Tutkimme karttaa ja päätimme hetken edestakaisen tarpomisen jälkeen käydä katsomasssa ylityspaikkaa alempaa joelta. Kävelimme pitkin pusikoita noin kilometrin alajuoksun suuntaan ja löysimmekin helpomman ylityspaikan joen tehdessä U-mutkan – ennen muutamaa isompaa saareketta. Paikka virtasi, muttei liian kovasti. Oli sopivan matala kahlaukseen ja täällä oli mahdollista nähdä mihin astui. Ylitys oli tosi kylmä, mutta tehtävissä kuitenkin helposti verrattaen tuonne ensimmäiseen paikkaan. Toki tästä tuli muutama kilometri lisämatkaa. Palkitsimme itsemme lounaalla ylityksen jälkeen tuulelta suojaisassa joen penkassa.

Lounaan syötyämme seikkailimme pitkin suon laitamia takaisin järven rantaan. Siellä odotti ihana pitkä ja valkoinen hiekkaranta. Välillä hiekka hävisi ja kulku tapahtui suon pengertä laineiden iskiessä vieressä rantaan. Pikkuhiljaa lähestyimme Palkasniemeä ja Rossinjärveä. Emme halunneet enää ylimääräisiä ylityksiä, joten suuntasimme kartalla näkyvälle lauttapaikalle. Tietämättä olisiko lautta paikallaan.

Oli se. Helpotus. Matkaa oli kertynyt jo suht pitkästi ja tuo Pöyrisjoen ylityspaikan etsintä oli hieman verottanut voimia. Kävelimme lautalta Pöyrisjärven autiotuvalle, jota ennen oli vielä tehtävä viimeinen ylitys. Välillä tästä ilmeisesti pääsee hyvinkin kuivinjaloin kun hiekkasärkkä on kokonaan näkyvissä. Nyt vesi kuitenkin oli korkealla ja tässäkin sai kahlata hetken yli polvenkorkuisessa vedessä.

Söimme tuvalla runsaan päivällisen ja vielä vähän päälle. Mietimme jäisimmekö tupaan tai pihalle yöksi vai jatkaisimmeko vielä vähän matkaa, jolloin seuraavaksi ja meille viimeiseksi vaelluspäiväksi luvattu sade kastelisi meitä hieman lyhyemmän aikaa. Jotenkin pari täysin ihmisvapaata päivää viettäneenä olisi ihana saada olla vieläkin ilman kontakteja.

Viimeisen päivän mitaksi tuli lopulta yli 28 kilometriä. Kunnon marssi. Joku voisi kysyä miksi, minä kysyn miksei? Jalka kulki ja yön selässä oli oikeastaan aika hienoa ja unohtumatonta kulkea kohti sivistystä. Tähdet tuikki ja ensimmäinen kunnon yöpakkanen kipristeli nenänpäätä. Lähdimme siis tuvalta kohti Näkkälää aikeinamme pistää leiri pystyyn johonkin matkanvarrelle. Askel askeleelta kuitenkin tuntui, että jospa kävelisimme hämärissä aina autolle saakka.

Erämaassa oli tälläkertaa paljon poron luurankoja. Edellistalvi oli lähes poikkeuksellisen runsasluminen ja siten vaikea myös eläimille. Ruokaa on niukasti ja sitä on vaikea löytää lisää lumipeitteen alta.

Pöyrisjärvi. Samalla toivon, että jokainen joka tykkää karusta luonnosta ja erämaasta voisi kokea sen ainakin kerran elämässään ja salaa toivon, ettei sinne silti menisi oikein kukaan.

Retkeily

Taivaskero


No Comments

Toinen kerta toden sanoo. Edellisellä kerralla Pallaksen kaikki huiput olivat sumuverhon peittämiä. Nyt oli kuitenkin aurinkoinen ja kirpeä, alkavaa syksyä enteilevä ilma. Täydellinen päivä ulkoiluun ja Taivaskeron valloitukseen. Siispä askeleet kohti Pallastunturin korkeinta lakea, Taivaskeroa. Sen huippu kohoaa 809,1 metriin merenpinnasta ollen yli 500m korkeammalla kuin sen itäisellä puolella oleva maasto.

Taivaskeron kierros, kuten muutkin Pallaksen reitit lähtevät hotelli Pallaksen parkkipaikalta. Taivaskeron 9 kilometrin lenkin kiertää leppoisasti noin kolmessa tunnissa riippuen tietysti vauhdista sekä kuvailuun ja eväiden syömiseen käytetystä ajasta.

Kiersimme reitin lähtien ensin Vatikurun luontopolkua pitkin nousten ylös Pyhäkeron rinteellä, josta polku kääntyy lopulta kohti Taivaskeron huippua. Tunturissa tuuli kovasti ja pilvien liikkeitä oli upea seurata. Kun pysähdyimme huipulla evästauolle ja katsoin ylös yläpilvet kulkivat hurjaa vauhtia täysin vastakkaiseen suuntaan kuin alemmat kaverinsa. Toivoin salaa, että minulla olisi ollut pehmeä alusta, joka sijoittaa rakkakivikkoon ja olisin voinut ottaa päikkärit siinä pilviä katsellen.

Aurinko paistaa, tuuli tuivertaa, tuntureita ja kaunista maisemaa silmän kantamattomiin. Itse korkeimmalla kukkulalla siinä, taivas sinua lähellä, pilvet päätä hipoen kirittää toinen toistaan liikkuen huimaa vauhtia eteenpäin. Juuri tästä pidän Lapissa. Ylhäällä tunturissa koen helpotusta.

Retkeily

Pikku-Malla


No Comments

Se söpöliini Kilpisjärvellä, Saanalta Norjaan päin katseltaessa. 738 metriin kohoavalle Pikku-Mallalle en ollut ennen kavunnut. Oikeastaan koko Mallan luonnonpuisto on minulle tutkimatonta aluetta.

No, Saanalle on kavuttu monet kerrat. Viimeksi juhannusaattona kaksi kertaa, joten nyt oli vuorossa helposti ja nopeasti lähestyttävä Pikku-Malla. Mallan luonnonpuistoon lähtevä polku on osa Kalottireittiä. Parkkipaikalta, joka on suoraan ison tien varressa polku nouseee ensin tunturikoivikossa ja pikkuhiljaa puiden hävitessä ylittää pari puroa. Pikku-Mallalle polku haarautuu ison keskeltä kahtia haljenneen kiven kohdalta. Hieno kivi!

Näkymä Pikku-Mallalta kohti Isoa-Mallaa, Norjaa ja Bárrásta.

Huipulla tuuli – yllätys! Kokattiin kuitenkin lounaaksi makkarapastaa ja kylläisenä sitten katselin haikeasti Bárrásta. Tiesin. Sanoin edellisenä päivänä Norjan puolella tuulen pyyhkiessä 15m/ sekunnissa sen pieksien samalla vettä joka suuntaan, että kun katselen vuorta seuraavana päivänä Kilpisjärveltä on se kauniina, kutsuvana ja pilvettömänä kurkkimassa minulle. Näinhän se juurikin meni! Vielä minä sinne palaan. Paras tunturin huiputus minulla on ollut haaveena joskus toteuttaa.

Nyt kuitenkin oli nauttiminen auringon paisteesta ja tunturin rinteellä kulkevista poroista. Onnistuin saamaan niistä kauniita kuvia ja lähestyipä Norjan puolelta uusia sadepilviäkin, jotka toi kuviin mukavaa kontrastia. Ja sitäkin enemmän ne lievittivät tuota harmitusta Bárráksesta.

Eikä aikaakaan kun se ei näyttänytkään taas yhtään niin houkuttelevalta. Tuo vanha kiukutteleva peikonhammas.

Porot Pikku-Mallan rinteellä.

Pikku-Mallalta on kaunis näkymä yli koko Kilpisjärven. Pienen matkan päässä Mallan luonnonpuistossa olisi myös Kitsiputous, joka saa vetensä Ison-Mallan huipulta. Putouksella on portaittain yhteensä korkeutta reilut 100 metriä. Korkein porras on noin 30 metriä.

Retkeily

Paavolan tammella


No Comments

Kävimme eilen ystäväni kanssa Paavolan tammella, Lohjalla. Kävin siellä ensimmäistä kertaa talvella ja nyt kun lehdet ovat puissa – houkutteli paikka uudestaan. Otin mukaani myös meidän koiran, joka sai luvan poseerata kuvissa.

Harmiksemme ja suruksemme paikalla oli tehty harvennushakkuu ympäröivään kuusikkoon sitten viime käynnin. Edes risuja ei ollut siivottu pois. En tiedä siivotaankokaan. Kuusikon satumainen tunnelma ja kapeat loputtomiin jatkuvat käytävät olivat suruksemme poissa. Myös maa ison jättiläistammen juurella on tallottu ja muutamaa hassua kielonlehteä lukuunottamatta ympäristössä ei kasva mitään.

Tammesta on tullut suosittu nähtävyys ja kai sen tunnettuus on noussut kohtalokkain seurauksin. Olen nähnyt kuvan muutama kesä taaksepäin, jossa koko tammen alunen on kauniisti rehevässä kasvussa. Sitä peittää kaunis kielomatto ja ympärillä kasvaa tuo tiheä kuusikko – satumetsä. No, tammi itsessään on edelleen satumainen jättiläinen. Koirakin mahtuu sen juuren kainaloon – melkein piiloon.

PS.

Nykyään Paavolan tammella on pitkospuut ja aita, jotta luonto saisi puun ympärillä palautua ennalleen. Vaikka jo tuolloin vieraillessamme noudatimmekin varovaisuutta ja koira oli irti vain näiden kuvien ajan pienen hetken. Paikalla ei ollut ketään muita. Puun ympäristö toimi minullekin karuna muistutuksena siitä, kuinka herkkää meitä ympäröivä luonto onkaan ja kuinka huomaamatta ne muuttuvat täysin ihmisten kosketuksesta. Jotkut paikat vielä toisia enemmän.