Retkeily

Pöyrisjärven erämaa


Tagged: , , , ,

Se oli houkutellut minua jo useamman vuoden. Olin kuullut tarinoita ja nähnyt kauniita kuvia. Pöyrisjärvellä tuntui olevan sitä jotakin juuri minulle. En melkein tahtoisi kirjoittaa siitä. Toivoisin erämaan säilyvän siistinä ja runtelemattomana. Tai sen mitä nyt luonto ja porotalous runtelee, mutta ettemme me ihmiset ajattelemattomuuttamme. Onneksi siellä ei kuulu edes puhelin!

Pöyrisjärven erämaa, varsinkin pohjoisosiltaan koostuu kulkijan silmissä lähinnä hiekkaharjuista ja sitä osin peittävästä jäkälästä ja varvikoista sekä vaivaiskoivuista ja katajista. Etelämpänä kasvaa tunturikoivua ja muutama mänty. Kasvillisuus on karun yleisilmeen takana lopulta kuitenkin ihmeellisen monipuolinen. Maisema on hyvin erityyppinen kuin tunturilapissa. Täällä sitä hallitsee suot ja harjujen selänteet sekä pyöreälakiset tunturit. Opasteita tai merkittyjä reittejä erämaa-alueella ei ole.

Reissu käynnistyi syyskuun puolivälin tietämissä. Suunnitelmissa oli minivaellus Pöyrisjärven erämaahan. Säästääksemme aikaa lunastimme Näkkälän eräpalveluilta kyydin hieman lähemmäs itse järveä. Näkkälän kylältä autiotuvan suuntaan kulkee leveä metsäautotie / mönkijäura. Pienempää mönkijäuraa kulkee alueella siellä täällä. Suunnitelmana oli käydä Pöyrisjärven pohjoispuolella Maaterharjuilla ja kävellä lähes samaa reittiä takaisin pistäytyen takaisin tullessa autiotuvalla järven rannassa.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme noin 15 kilometriä ja leiriydyimme lopulta Maaterjoen rannan läheisyyteen. Siellä vietimme ensimmäisen yön ja mietimme, että jos pyrkisimme kuitenkin kiertämään koko järven aiemmasta suunnitelmasta huolimatta. Olihan eräpalveluiden isäntä sanonut, että kyllä sieltä aina ympäri pääsee, vaikka toisaalta vesi olikin nyt melko korkealla. Jos lähtisimme kiertämään järveä oli kaksi vaihtoehtoa. Joko menisimme ympäri lähes keinolla millä hyvänsä, tai joutuisimme kääntymään takaisin ja reissu venyisi siitä, mitä oli suunniteltu. Evästä kyllä oli – siitä ei ollut huolta.

Päätimme, että mennään järven ympäri. Kävelimme seuraavana päivänä ensin Maaterharjuja tutkien ja seuraavaksi yöksi suuntasimme Pöyrisjärven koillispuolelle. Päivän aikana erämaan yli kulki monia sade-alueita vaikka aurinko kultasikin säteillään maaruskan rippeitä. Meitä sade ei kastellut kertaakaan. Täällä näkee kauas. Saman päivän aikana näimme kolme kokonaista sateenkaarta. Näkyvissä oli koko kaari alusta loppuun. Monia aarteita siis lienee alueen kätköissä.

Leiripaikkamme vierestä aukesi näkymä niin järvelle kuin erämaahan. Auringon laskiessa olisin voinut hyvin kuvitella kukkulalle itse leijonakuningas Simban tähyämään kaukaisuuteen ja kuulin korvissani circle of lifen alku huudahdukset. “Nants ingonyama bagithi Baba, Sithi uhm ingonyama…”

Illalla ryhdyin odottamaan pimeää toiveenani revontulet. Ja päätin suunnitelmasta poiketen kurkata teltasta ulos jo melko aikaisin – taivaan palkiten minut kauniilla näytöksellään. Jalustaa en ollut jaksanut ottaa kantoon, joten menin ulos mukanani kamera ja yksi vaelluskenkä – crocsit minulla oli jalassa. Kuvaa ottaessa totesin, että tarvitsen vielä lisätukea kameralle, joten riisuin toisen crocsin. Seisoin tai oikeammin kökötin siis yhden crocsin päällä toisen tukiessa vaelluskenkä-kamera viritelmää. Näin niitä revontulikuvia näes otetaan. Sain mitä toivoin.

Seuraavana aamuna matka jatkui kohti Pöyrisjärven itäreunaa. Tuuli oli yltynyt vielä edellisestäkin päivästä ja puhalsi ison järvenselän yli todella voimallisesti. Joutsenet olivat liikekannalla varmaan pikkuhiljaa muuttopuuhissa. Kun saavuimme lähemmäs rantaa katsoin kauhuissani vellovaa ulappaa ja sen liittymistä jokeen. Se kohta, josta periaatteessa ylitys tulisi suorittaa näytti lähinnä purjehdittavalta. Omg!

Lähemmäs päästyämme ja vaellussauvalla rantapenkereeltä tökittyäni mietteeni muuttuivat todeksi. Jos siitä aikoisi yli olisi vähintään rinkka tehtävä lautaksi ja varauduttava kroolaamaan hyisessä vedessä hyvän matkaa. Nou vei.

Jälkikäteen ymmärsin ettei se kohta johon mönkijäura päätyy ole se optimaalisin ylitykseen. Jalkaisin / pyörällä ylitys tulee tehdä kirjaimellisesti aivan siitä missä järvi ja joki liittyvät yhteen. Ihan viimeiseltä penkereeltä. Siellä kulkee samankaltainen hiekkatöyräs kuin Pöyrisjärven autiotuvan viereisessä ylityksessä. Vesi oli tosi ylhäällä ja uskonpa, että tuona päivänä ylitys tästä ihan “oikeasta” kohdasta olisi ollut sekin todella vaivalloista, vaarallista ja kylmää. Matkaa olisi ollut arviolta noin 50 metriä. Aallokko oli korkea ja tuuli kävi juuri enemmän lännestä puskien veden vielä ylemmäs Pöyrisjoen suulla.

Tutkimme karttaa ja päätimme hetken edestakaisen tarpomisen jälkeen käydä katsomasssa ylityspaikkaa alempaa joelta. Kävelimme pitkin pusikoita noin kilometrin alajuoksun suuntaan ja löysimmekin helpomman ylityspaikan joen tehdessä U-mutkan – ennen muutamaa isompaa saareketta. Paikka virtasi, muttei liian kovasti. Oli sopivan matala kahlaukseen ja täällä oli mahdollista nähdä mihin astui. Ylitys oli tosi kylmä, mutta tehtävissä kuitenkin helposti verrattaen tuonne ensimmäiseen paikkaan. Toki tästä tuli muutama kilometri lisämatkaa. Palkitsimme itsemme lounaalla ylityksen jälkeen tuulelta suojaisassa joen penkassa.

Lounaan syötyämme seikkailimme pitkin suon laitamia takaisin järven rantaan. Siellä odotti ihana pitkä ja valkoinen hiekkaranta. Välillä hiekka hävisi ja kulku tapahtui suon pengertä laineiden iskiessä vieressä rantaan. Pikkuhiljaa lähestyimme Palkasniemeä ja Rossinjärveä. Emme halunneet enää ylimääräisiä ylityksiä, joten suuntasimme kartalla näkyvälle lauttapaikalle. Tietämättä olisiko lautta paikallaan.

Oli se. Helpotus. Matkaa oli kertynyt jo suht pitkästi ja tuo Pöyrisjoen ylityspaikan etsintä oli hieman verottanut voimia. Kävelimme lautalta Pöyrisjärven autiotuvalle, jota ennen oli vielä tehtävä viimeinen ylitys. Välillä tästä ilmeisesti pääsee hyvinkin kuivinjaloin kun hiekkasärkkä on kokonaan näkyvissä. Nyt vesi kuitenkin oli korkealla ja tässäkin sai kahlata hetken yli polvenkorkuisessa vedessä.

Söimme tuvalla runsaan päivällisen ja vielä vähän päälle. Mietimme jäisimmekö tupaan tai pihalle yöksi vai jatkaisimmeko vielä vähän matkaa, jolloin seuraavaksi ja meille viimeiseksi vaelluspäiväksi luvattu sade kastelisi meitä hieman lyhyemmän aikaa. Jotenkin pari täysin ihmisvapaata päivää viettäneenä olisi ihana saada olla vieläkin ilman kontakteja.

Viimeisen päivän mitaksi tuli lopulta yli 28 kilometriä. Kunnon marssi. Joku voisi kysyä miksi, minä kysyn miksei? Jalka kulki ja yön selässä oli oikeastaan aika hienoa ja unohtumatonta kulkea kohti sivistystä. Tähdet tuikki ja ensimmäinen kunnon yöpakkanen kipristeli nenänpäätä. Lähdimme siis tuvalta kohti Näkkälää aikeinamme pistää leiri pystyyn johonkin matkanvarrelle. Askel askeleelta kuitenkin tuntui, että jospa kävelisimme hämärissä aina autolle saakka.

Erämaassa oli tälläkertaa paljon poron luurankoja. Edellistalvi oli lähes poikkeuksellisen runsasluminen ja siten vaikea myös eläimille. Ruokaa on niukasti ja sitä on vaikea löytää lisää lumipeitteen alta.

Pöyrisjärvi. Samalla toivon, että jokainen joka tykkää karusta luonnosta ja erämaasta voisi kokea sen ainakin kerran elämässään ja salaa toivon, ettei sinne silti menisi oikein kukaan.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s